Viimeinen viikko Laubissa

Noniin, viimeksi oli viimeinen normaali viikko käynnissä ja nyt on kokonaan viimeinen viikko alkanut. Lapsilla on siis lomaa ja se tarkoittaa sitä, että saa nukkua pidempään kuin tähän asti! Eli tasan viikon vielä täällä perheessä olen ja ensi viikon tiistaina tulee Antti tänne. Onneksi vältyttiin lennonjohtajien lakolta ja kaikki lennot pitäisi näillä näkymin kulkea normaalisti.

Kerrotaanpa tähän ihan alkuun ruoista. Pääsin nimittäin viime viikolla tutustumaan taas yhteen erittäin tyypilliseen saksalaiseen ruokaan. Ja kyseessähän on Sauerkraut, eli hapankaali, bratwurstien kanssa. Bratwurstia olen monesti aikaisemminkin syönyt. Se on hyvää ja selvästi mausteisempaa kuin suomalaiset makkarat. Hapankaali maistui lähinnä kaalilta etikassa. Kyllähän sitä söi, varsinkin makkaran kanssa, mutta uudeksi lempiruoaksi siitä ei ole. Melkeinpä kaikista ruoista olenkin täällä pitänyt. Ainoastaan yksi ruoka oli sellainen, josta en pitänyt. Sen nimi on Kartoffelklöse, eli perunaklöntit. Sanoisin, että erittäin osuva nimi. Ne näyttivät perunamuusista tehdyiltä palleroilta, mutta syödessä tuntui siltä, kuin söisi liisteriä jossa on aavistus perunan makua. Koitin sitten syödä niitä aina lihan kanssa, jotta koostumusta ei niin tuntisi, mutta kun lihassakin oli niin paljon rasva- ja sidekudoskohtia, oli syöminen pientä taistelua. Kaupungilla tai erilaisissa tapahtumissa on aina tarjolla ruoaksi sämpylän välissä bratwursti ja joskus myös paneroitua porsaanlihaa tai muuta lihaa. Sellaista täältä löytää jokapaikasta. Noin muuten ruokien suhteen oli aluksi totutteleminen siihen, että täällä syödään vain kolme kertaa päivässä. Aamupala noin seitsemältä (kun lapsilla koulua), päiväruokana lämmin ruoka n. puoli yhdeltä ja iltaruoaksi leipää n. kuudelta. Tämän huomatessa oppi ottamaan vähän isompia annoksia, jotta jaksaa seuraavaan ruokailuun ja nyt ei asiaa enää ajattelekaan. Varsinkin, kun leipää täällä paljon syödään, on se aina tuoretta ja hyvää. Jos jotain täältä jää kaipaamaan, niin se on nimenomaan aamupalalla tuoreet sämpylät ja päälle raikasta jugurttilevitettä ja itsetehtyä marmeladia. Nam! Ja toisinpäin, se mitä Suomesta kaipaa, on rasvaton maito. Täällä juodaan vain maitoa, jossa on 3,5% rasvaa, eli joka maistuu ihan kermalta. Eipä ole täälläolo aikana siis juurikaan maitoa tullut juotua, vain muutamia kertoja kaakaossa.

Mutta sitten siitä, mitä olemme täällä viime viikon aikana tehneet. Janalla oli siis viimeinen koulupäivä perjantaina ja syksyllä alkaa kolmas luokka. Hannalla taas oli viimeinen päivä päiväkodissa, tai oikestaaan esikoulussa. Hänellä oli päiväkodissa yöpyminen torstaista perjantaihin ja perjantaina lapset heitettiin ulos päiväkodista. Kirjaimellisesti. Opettajat heilauttivat lapset yksi kerrallaan vastaanottavien vanhempien käsivarsille. Itse en ollut siellä paikalla, mutta näin videon tapahtuneesta. Vieressä on kuva Hannasta viimeisenä koulupäivänä, kun häin sai Schultüten. Koska en ollut itse paikalla, en saanut itse kuvaa, mutta halusin näyttää, kuinka isoja nämä koulutuutit ovat, joten otin kuvan paperivalokuvasta. Perjantaina kävimme Petran, Janan ja Hannan kanssa etsimässä geokätköjä läheisestä Prichsenstadtista, josta lähdimme neljää kätköä metsästämään. He eivät olleet aikaisemmin kuulleetkaan geokätköilystä, joten heille se oli ensimmäinen kosketus tähän harrastukseen. Etsiminen oli kuitenkin aika hankalaa, koska meillä ei ollut minkäänlaista gps-laitetta, joten kätköjen sijainti oli vain katsottu kartasta kotona ennen lähtöä. Ensimmäisen kätkön löysin minä. Tai oikeammin näin sen, sillä kätkö oli niin syvällä putkessa, ettei siihen yltänyt käsiksi sormin. Koska siinä vaiheessa en edes ollut varma, oliko se kätkö vai ei ja kaikenlisäksi alkoi sataa, jätimme sen ja lähdimme etsimään seuraavaa. Sateesta johtuen emme viitsineet sitä kovin pitkään etsiä, emmekä sitä siis löytäneetkään. Paikka, mistä etsimme, oli huomattavasti suurempi, eli löytääksemme sen olisimme tarvinneet tarkemman tiedon sen sijainnista, eli koordinaatit ja gps-laitteen. Kolmatta kätköä etsimme vain nopeasti, emmekä löytäneet. Mutta neljäs kätkö löytyi nopeasti ja tälläkertaa Petra löysi sen. Tämän reissun saaliiksi jäi siis yksi kätkö ja yksi puoliksi.

Sunnuntaina lähdimme vierailulle tuttavaperheen luokse. Joimme siellä kahvit ja söimme luumupiirakkaa. Sen jälkeen minun aikani menikin lasten kanssa leikkiessä. Kun perheen pikkulapsi näki kun leikin Hannan ja Janan kanssa, uskalsi hänkin tulla mukaan. Sieltä lähdimme käymään kotieläintarhassa. Erikoista siellä oli se, että lampaat, aasit, vuohet, kanat, ponit ja hevonen kulkivat vapaana siellä missä ihmisetkin. Kaikkia pääsi siis silittelemään ja katselemaan lähietäisyydeltä. Alueella oli kyllä myös aitauksia, joissa oli lisää hevosia, aaseja, hanhia ja sikoja. Itsekin pääsin siis hevosta rapsuttelemaan ja kova halu tuli taas päästä ratsastamaan. Valitettavasti se ei ollut siellä mahdollista. Hanna oli sekä kiinnostunut eläimistä, että pelkäsi niitä jos ne tulivat vähänkään lähelle, vaikka yritimme vakuutella, etteivät ne mitään tee. Sieltä lähdimme syömään pitseriaan, jossa oli todella hyvää pitsaa. Seurueestamme kaksi ottivat annoksen, jossa oli puolikas hummeri. Oli hauska katsella, kun he pähkäilivät, kuinka se pitäisi syödä. Sain jopa maistaa pienen palan hummeria. Se ei itseasiassa ollut niin hyvää kuin odotin, mutta kyllähän sitä söisi. Mutta voipahan sanoa että olen nyt maistanut hummeria.

Eilen illalla kävimme lähistöllä pidetyssä Weinfestissä, eli viinifestivaaleilla. Se kesti neljä päivää ja eilen oli viimeinen päivä. Menimme sinne noin kahdeksaksi ja pois lähdimme vasta puoli kahdentoista aikaan. Istuskelimme, kuuntelimme musiikkia ja juttelimme. Lapset leikkivät keskenään alueen leikkipaikalla. Uwe sai houkuteltua minutkin ottamaan lasin viiniä, kun kerta viinifestivaaleilla olimme. Se olikin ihan hyvää, hirmu kallista vain. Illan lopetti yhdeltätoista järjestetty ilotulitus. Se on täällä mukavaa, kun voi olla sekä lämmintä että pimeää. Suomessa kun ilotulituksia voi järjestää vain talvella. Se oli hieno, esitystä voisi verrata Joensuun uudenvuoden ilotulituksiin. Oli myös hauskan näköistä, kun valot oli sammutettu ilotulitusta varten, kun jokapuolella loisti lasten saamia itsestäänloistavia tikkuja. Itselle illan kohokohta oli kuitenkin se, kun paluumatkalla pysähdyimme keskelle peltoja eräälle pienelle tienpätkälle (jossa ei siis ole liikennettä), nousimme autosta, Uwe levitti maahan viltin ja kävimme kaikki sen päälle selälleen upeaa tähtitaivasta katselemaan. Tähtiä näkyi käsittämättömän paljon ja linnunratakin erottui hyvin, koska oli niin pimeää. Sanalla sanoen upeaa. Näin jopa muutaman tähdenlennonkin. Itse olisin voinut siinä katsella pidempäänkin, mutta lapsille alkoi tulla kylmä, joten lähdimme ajamaan taas kotiin päin. Kotiin päästyämme kello olikin jo kaksitoista. Tänä aamuna nukuimmekin kaikki pitkään, paitsi Uwe jonka piti herätä töihin. Itse heräsin ensimmäisen kerran kahdeksalta, mutta lopullisesti vasta puoli kymmeneltä. Enpä ole koko kesänä niin pitkään nukkunut. Muut heräilivät samoihin aikoihin ja sitten menimme aamupalalle. Tästäpä siis lähtee päivä, ja viimeinen viikko hyvin käyntiin. :)

Viimeinen normaali viikko

Kyllä, näin se on vähiin aika täällä käynyt. Nyt on menossa viimeinen normaali viikko, sillä ensi viikolla alkaa lapsilla loma, jolloin myöskään mitään harrastuksia ei ole. Ja sehän onkin sitten viimeinen viikko täällä perheessä.

Edellisellä kirjoituskerralla olikin Petran syntymäpäivä. Hänen vanhempansa ja Uwen äiti tulivat käymään täällä kahvilla ja illalla hän lähti ystävänsä kanssa illanviettoon. Sen kummemmin sitä ei tänä vuonna juhlistettu, mutta kuulemma oli sankarilla mukava päivä. Seuraavana päivänä oli esikoululaisten loppujumalanpalvelus. Se pidettiin läheisessä kirkossa, joka oli todella hieno. Valitettavasti kameraa ei tullut sillä kertaa mukaan. Kirkko oli katolinen ja siellä oli sekä katolinen että evankelinen pappi. Lapset olivat valmistelleet pieniä esityksiä sinne ja välillä papit puhuivat lapsille. Valitettavasti en itse pappien puheesta kovin paljoa ymmärtänyt, koska mikrofoni oli tilanteeseen niin huono. Kaiken lisäksi toinen heistä puhui niin epäselvästi, ettei Petrakaan saanut mitään selvää.

Perjantaina kävimme Petran, Hannan ja Hannan kummin kanssa Schweinfurtissa etsimässä Hannalle koulureppua. Hän menee siis tosiaan syksyllä kouluun. Jos Suomessa tuntuu, että joillakin ekaluokkalaisilla on reppu isompi kuin itse lapsi, niin täällä se ainakin tuntuu siltä. Hannahan on vasta viisi ja täyttää lokakuussa kuusi, ja tämän lisäksi reput ovat täällä aika suuria. Reppua ei kuitenkaan tällä reissulla löytynyt ja sitten pitikin jo kiiruhtaa takaisin, koska Jana oli tulossa pian koulusta. Reppu on kuitenkin jo valmiiksi katsottu esitteestä, joten he varmaankin tilaavat sen. Hassua kyllä, että noin pieni menee jo kouluun. Ja vielä oudompaa on se, että heidänhän pitää jo viidennellä luokalla valita, mihin kouluun he sen jälkeen lähtevät. Tuntuu aivan hullulta, sillä eihän sen ikäinen voi vielä tietää mitään siitä, mitä haluaisi aikuisena ammatikseen tehdä, että tarvitseeko siihen sitten tulevaisuudessa lukiokoulutuksen vai minkä.

Lauantaina kävimme museossa, jossa oli samalla astronomianäyttely. Paikka oli upea linnoitus/linna, joten ihasteltavaa riitti jo ennen kuin pääsimme edes rakennukseen sisälle. Sisällä ilmoittauduimme mukaan opaskierrokselle, mutta olimme käsittäneet sen hieman väärin. Kierros koski nimittäin vain museo-osaa, joka ei ollut kovin mielenkiintoinen. Kiersimmekin sitten huoneet läpi omaan tahtiimme ja sen jälkeen siirryimme näyttelyosaan. Näyttely oli hieno, vaikkakin suurin osa asioista oli ainakin minulle jo ennestään tuttua. Näyttely koski siis lähinnä meidän aurinkokuntaamme, eli planeetat ja aurinko esiteltiin hyvin. Mutta vaikka asiat olivatkin jo tuttuja, ei niihin koskaan kyllästy, koska joka kerta se iskee uudestaan, kuinka käsittämättömän suurta, ja muutenkin käsittämätöntä, kaikki avaruudessa on. Jos oman aurinkokunnan vielä voisikin käsittää, niin kun lähtee ajattelemaan kaikkia muita galakseja ja sitä, miten suuri universumi on, onko universumilla rajat ja jos on, niin mitä sen ulkopuolella on?? Huh, ei pysty käsittämään. Yksi hiennoimmista kuvista oli sellainen, jossa näkyi lähes lukematon määrä galakseja. Se oli otettu yötaivaalta sellaisesta kohdasta, missä ei näyttänyt olevan yhtään tähtiä, vain mustaa. Jokin teleskooppi oli sitten keränny todella pitkän aikaa kaiken valon, mitä sieltä sai. Ja tuloksena oli, tästä täysin tyhjältä näyttävästä mustasta kohdasta, suuri määrä kokonaisia galakseja. Kyllä sitä tuntee itsensä aika pieneksi. Näyttelyn jälkeen kävimme vielä jäätelöllä ja sitten lähdimme ajamaan takaisin kotiin.


Linnoituksen yhteydessä oli aivan upea kirkko, jossa oli juuri alkamassa jumalanpalvelus. Valitettavasti kuvasta ei näy värit kunnolla, mutta näkee kuitenkin, että hieno oli.

Tällainen on siis ollut viime viikko täällä. Nyt pitääkin rueta suuntaamaan ajatuksia jo syksyyn, sillä ensi viikolla pitää ilmoittautua yliopiston kursseille ja tanssitunneille. Mutta sitä ennen nautitaan vielä viimeisistä viikoista Laubissa ja Frankfurtin reissusta!

Schulfest ja konsertti

Näin sitä ollaan puolivälin ohi jo menty. Jäljellä olisi siis vielä tasan kolme viikkoa perheessä ja sitten viikko reissatessa. Nyt on hotellikin varattu Frankfurtista, eli nyt ei muuta kuin matkustelua odottamaan.

Viime viikko meni täällä aikalailla omalla painollaan. Lämmintä oli ja lapsia olenkin monena päivänä vahtinut takapihan uima-altaalla, itse kuitenkin varjossa istuen ja kirjaa lukien. On se vesi ollut vähän liian kylmää (ja välillä likaista, varsinkin pohja) minulle. Että on sitä huonompiakin tapoja kesäpäiviä viettää. :) Paitsi kerran he halusivat mennä uimaan ja lupauduin vahtimaan tietämättä, että ulkona satoi. Sittenpä seisoin sateenvarjon kanssa uima-altaan laidalla. Istuakaan kun ei voinut kun penkit olivat märät. No, onneksi sade ei pitkään jatkunut ja oli se osaltaan aika huvittavaakin. Tiistaina kävimme sitten samalla ulkouima-altaalla, missä kerran aikaisemminkin kävimme. Siellä oli sopivan lämpöistä vettä (ilmeisesti 25 asteista) että uskalsi mennä uimaan. Lähemmäs kaksi tuntia siellä olimmekin, eli uitua tuli jonkin verran ja loput auringossa makoiltua. Kyllä taas tuli hyvät rusketusrajat nopeasti, vaikka tälläkertaa älysin laittaa vähän useampaan kohtaan aurinkovoidetta.

Keskiviikkona yritimme mennä katsomaan Petran ja Sabrinan (Hannan päiväkotikaverin äiti) kanssa elokuvaa Bad Teacher, mutta se ei siihen aikaan pyörinytkään, vaikka lehdessä niin oli sanottu. Sen sijaan kävimme sitten syömässä samassa rakennuksessa olevassa ravintolassa. Ruoka oli oikein hyvää, joten mukavasti ilta meni niinkin. Pitkään siellä istuskelimme ja juttelimme. Tai siis, onnistuin minäkin välillä jotain sanomaan. Silloin oikeastaan huomasin, että puheen rytmi taitaa olla täällä vähän erilainen, eli nopeampi, kuin suomenkielessä. Jos täällä odottaa samanlaista taukoa muiden puheessa, kuin mihin on suomessa tottunut, ei pysty kovin montaa kertaa omaa puheenvuoroa saamaan. Varsinkin jos kaksi muuta juttelee keskenään, tuntuu siihen olevan vaikea päästä väliin mitään sanomaan. Pikkuhiljaa olen ruennut osaamaan ottaa puheenvuoroni hieman nopeammin. Puheen rytmi on kyllä sellainen asia, mikä veisi varmasti hyvin kauan muuttua, koska se on niin syvään juurtunut tapa keskustella.

Perjantaina oli Janan koululla Schulfest (=koulujuhla), jota myös kutsuttiin nimellä Sportfest (=liikuntajuhla). Se oli siis tapahtuma, jossa ideana oli se, että koululaiset ja halukkaat vanhemmat juoksivat 600 metrin kierroksia ja jokaisesta kierroksesta lahjoitetaan yksi tai kaksi euroa koululle, ja rahat käytetään ilmeisesti tramboliinin ostamiseen välituntialueelle. Osa siis juoksi kierroksia ja me muut istuskelimme ja juttelimme. Täytyy myöntää, että jonkin verran tylsä päivä siis oli. Mutta lapsilla oli mukavaa. He olivat kokoajan menossa joko leikkimässä keskenään tai juoksemassa. Hannakin taisi juosta jopa yhteensä neljä kierrosta.

Lauantaina sitten menimme Janan, Uwen ja em. Sabrinan miehen kanssa konserttia kuuntelemaan Bad Kissingeniin. Musiikkifestivaali siellä loppui sunnuntaina, eli se oli yksi loppukonserteista. Soittamassa oli venäläis-filharmoninen kansallisorkesteri ja solisteina kiinalainen viulisti ja venäläinen pianisti. Konserttisali oli hieno: se oli lähes kokonaan puusta tehty ja sinne mahtui lähes 1200 ihmistä. Me istuimme parvella reunassa, eli osittain orkesterin päällä. Näkyvyys lavalle ei siis ollut kovinkaan hyvä. Näimme melkeinpä vain kolmasosan soittajista, koska allamme olevia ja lavan takaosassa olevia ei juuri näkynyt. Mutta solistit onneksi näkyivät juuri ja juuri meillekin. Konsertti oli hieno, kuten odottaa saattaa, kun soittamassa on maailmanluokan tähtiä. Se oli jaettu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa soitti solistina viulisti, toisessa pianisti ja kolmannessa pelkästään orkesteri. Väliaika oli toisen ja kolmannen osan välissä. Konsertti oli aika pitkä, varsinkin kun olin jo valmiiksi väsynyt. Se kesti yhteensä lähes kolme tuntia. Lopussa oli kuitenkin mukava piristys, kun orkesteri soitti viimeisenä Brahmsin sävellyksen Unkarilainen tanssi nro 5. Se olikin ainut sävellys illan aikana jonka tunsin.

Sellaista täällä siis oli viime viikolla. Ei sen suurempia tapahtumia. Tänään on Petran synttärit. Aamulla Jana oli herännyt aikaisin ja kattanut aamupalapöydän valmiiksi (mikä on yleensä minun hommani arkiaamuisin). Sitten lapset koristelivat pöydän ja kun Petra tuli alakertaan, lauloimme hänelle synttärilaulun englanniksi ja saksaksi. Se oli lasten idea, koska hekin osaavat laulaa sen englanniksi. Lasten lähdettyä kouluun ja päiväkotiin Uwe ja Petra lähtivät kahdestaan Volkachiin (luulisin) ja olivat siellä pari tuntia. Saa nähdä, teemmekö tänään vielä yhdessä jotain synttäreihin liittyen. No, siitäpä kuulette sitten seuraavassa kirjoituksessa. Bis dann!

Puoliväli lähestyy

Heipä taas!

Näin se vaan on ensi viikon alussa jo täällä perheessä oleskelu puolessa välissä. Nopeasti on kyllä aika mennyt. Tuntuu, ettei ole vielä yhtään samanlaista viikkoa ollut ja muutenkin juuri kerinnyt kunnolla tottumaan täällä asumiseen. Mutta toisaalta kyllä jo vähän odotan sitä, kun Antti tulee ja sitten pääsee kotiin. Tai ehkä aika paljonkin. :)

Eilen käytiin Volkachissa, joka on todella nätti pieni kylä. Se on jokseenkin turisteille suunnattu, joten siellä oli paljon kivoja pikkuputiikkeja. Pitää katsoa, jos sinne joskus lähtisi toisenkin kerran vaikka itsekseni seikkailemaan. Ei täällä siis ihan niin syrjässä olla, mitä välillä tuntuu; sielläkin siis turisteja käy. Sen lisäksi näimme yhdet muotikuvaukset siellä. Ensin ajattelimme, että kadulla kävelee tavan morsiuspari, mutta "morsiammen" pukua tarkemmin katsoessa tajusin, että kyseessä taitaa olla muotikuvaukset. Illalla kävimme naapurin 60-vuotispuutarhajuhlissa. Ilta oli muuten sellainen perusmukava: oli syömistä ja juomista ja kuuntelin mitä ihmiset juttelivat, mutta illan kohokohta olikin aikamoinen yllätys. Kun ilta alkoi jo hämärtää (täällähän aurinko laskee puoli kymmenen aikoihin) tulivat esiintymään kaksi dragqueen-taiteiljaa. Yllätys oli kyllä onnistunut, viimeiseksi olisin sellaista odottanut, tai en olisi odottanut ollenkaan. Esitys oli hauska, sen mitä siitä ymmärsin. Se oli kuitenkin selvästi aikuisille suunnattu ja tuolloin mukana oli vielä lapsetkin. No, suurin osa meni heiltä ohi. Esityksen loppupuolella, kun kello oli jo yksitoista, lähdin viemään Uwen kanssa lapset kotiin nukkumaan ja jäin mielelläni itsekin jo sille tielle. Oli nimittäin tullut jo kylmä hameessa ja lyhythihaisessa paidassa, ja väsynytkin olin jo. Vanhemmat jäivät siis vielä sinne kun me nuoremmat kävimme jo nukkumaan.

Tänään kävimme vähän rullaluistelemassa. Reissu jäi kuitenkin lyhyeksi, koska alkoi sataa ja päällemme tuli ukkoskuuro. Ei mikään ihmekään, kun on jo pari päivää ollut hyvin lämmin ja hiostava ilma. Pieni sade tuntui vain mukavalta. Sen kummempaa tällä viikolla ei sitten olekaan tapahtunut. Siksi ajattelinkin kertoa vähän siitä, millaisia päivät ja viikot täällä tavallisesti ovat. En nyt muista minkä verran olen jo kertonut, mutta jos tulee kertausta niin sitten tulee. :) Petra ei siis tällähetkellä käy töissä, koska hän irtisanoutui edellisestä ja odottaa uuteen pääsyä, eli hän on päivät kanssani kotona. Uwe käy töissä Kissinger Sommer musiikkifestivaaleilla, jotka kestävät vielä ensiviikon. Hän on välillä poissa koko päivän ja välillä yötkin, sitten taas välillä koko päivän kotona, ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta sitten asioita minun päiviini liittyen. Ensin herätän lapset klo 06.45, eli itse herään puoli seitsemältä. Jana käy siis koulussa ja hän lähtee kotoa klo 7.30 linja-autolle. Maanantaina, torstaina ja perjantaina hän tulee takaisin klo 11.30 ja tiistaina ja keskiviikkona klo 13.15. Hanna käy päiväkodissa, jonne hän lähtee kotoa klo 8.15 ja tulee takaisin klo 13.30. Joinain päivinä minä vien tai haen Hannan (ja joskus naapurintytönkin) ja joinain päivinä naapuri kuljettaa keidät. Aamulla laitan yleensä lapsille aamupalan ja raivaan keittiön, ellei Petra ole ehtinyt sitä tehdä. Imuroin täällä joka toinen päivä alakerran (eli lähinnä keittiön) ja n. kerran viikossa koko talon. Sen jälkeen sitten onkin taas omaa aikaa. Joskus kuitenkin käyn aamupäivällä kaupassa. Siellä on aina mielenkiintoista seikkailla ja koettaa löytää kaikki listalla olevat tavarat. Sen kummempia tehtäviä minulla ei täällä ole. Mielestäni juuri sopivasti ja kivoja tehtäviä, sillä autolla ajan mielelläni. Illalla lapset käyvät nukkumaan klo 20-20.30 ja sen jälkeen on taas omaa aikaa. Tavan rutiinin lisäksi maanantaisin kävelen Janan mukana lähellä sijaitsevalle tanssisalille ja haen sieltä pois. Keskiviikkona sama Hannan kanssa. Torstaina kuljetan Janan pianotunnille n. 10 km päähän. Sen olen nyt yhdesti tehnyt; hyvin löytyi paikka. Ja viikonloppuna saa nukkua pidempään ja teemme milloin mitäkin.

Sellaisia ovat siis viikot täällä. Ja niitä on enää 4 kokonaista jäljellä, ennen kuin Antti tulee. Suunnitelmissa muuten on, että olemme yhden yön täällä, sitten kaksi yötä Bad Kissingenissä hotellissa (jossa perhe tarjoaa yöpymisen kiitoksena täällä olosta, rahalla maksamisen sijaan) ja sitten vielä neljä yötä Frankfurtissa. Kiva viikko siis tulossa siitä. :)

Eläinpuisto ja Taikahuilu

Näin on kaksi ja puoli viikkoa takana, eli neljäsosa jo. Alkuviikko meni lämpimissä tunnelmissa. Lämpötila liikkui kolmissa kymmenissä eikä illaksikaan paljoa viilentynyt: maanantaina klo 19.00 oli 28,9 astetta ja tiistaina klo 18.00 31 astetta lämmintä. Tiistaina kävimme ulkoaltaalla uimassa. Vesi oli viileää, mutta se virkisti mukavasti. Hyvin tuli kyllä rusketustakin sen kahden tunnin aikana, minkä ulkona olimme. Takaisin tultua huomasin uutisista, että Suomessa oli UV-varoitus koska taso oli 6, joka kuuluu korkeimpaan UV-säteilyluokitukseen. Sitten katsoin paljonko täällä oli. Kahdeksan. Ei ihmekään, että rusketusta tuli. Onneksi en palanut mistään (aurinkovoidetta oli kyllä, mutta vain herkimmin palavilla alueilla). No, altaalla oli joka tapauksessa mukava käydä ja lapset nauttivat erityisesti uimisesta. Ai niin, ja viime viikon sunnuntaina oli Kindergarten Fest. Siellä päiväkotilaiset esittivät ohjelmaa. Siellä vietimmekin lähes koko päivän ja lämmintä riitti.


Tässä tyypillinen näkymä talomme läheltä. Huomaa myös taustalla katolla aurinkokennot/-keräimet. Niitä on täällä todella paljon.

Sen jälkeen sitten viilenikin, ja pari viime päivää on ollut jopa kylmä. Lämpötila on pysytellyt alle 15 asteen ja tuulee ja välillä sataakin. Eilen kävimme eläinpuistossa ja linnoituksessa. Eläinpuistossa ei ollut kovin monia eläinlajeja. Kauriita, villisikoja, hirvi, susia ja muutamia muita eläimiä siellä kuitenkin nähtiin. Pääsimme seuraamaan susien ruokintaa, jolloin hoitaja heitteli niille ruokaa (joka oli kuolleita, keltaisia pikku tipuja..). Näin sudet tulivat ihan lähelle ja ne näki hyvin. Ruokinnan jälkeen esiin uskaltautuivat myös pienet sudenpennut, joita oli n. 4. Ilveksen ruokinta oli myös ohjelmassa, mutta se ei suostunut tulemaan näkösälle, koska sillä myös oli pieniä pentuja, vasta parin viikon ikäisiä.



Kiertelimme alueella aika pitkään ja alkoi jo tulla kylmä, mutta käynnin kruunasi kuitenkin lentonäytös, johon osallistui kaksi haukkaa, yksi valkopäämerikotka ja neljä korppikotkaa. Istuimme pienessä, nousevassa katsomossa ja yksi hoitaja seisoi kauempana edessä nurmikolla ja toinen meidän takanamme viimeisen istuinrivin takana. Sitten kaikki linnut vuorotellen lentivät hoitajalta toiselle, eli suoraan meidän ylitsemme melkein päitä hipoen. Ja kun isoimman korppikotkan siipiväli oli muistaakseni jopa 2,8 metriä, oli kokemus sen verran hyvä, että kyllä siinä hetkeksi kylmä sää unohtui. Yhdessä vaiheessa lintuja lenteli useampi kerralla, eikä aina tiennyt minne katsoa. Silloin yht'äkkiä haukka suhahti niin läheltä pääni ylitse, että tunsin sen aiheuttaman ilmavirran. Yksi hoitajista heitteli ruokapaloja ilmaan yleisön ylle, josta haukka ne ilmasta nappasi. (Onneksi, sillä en olisi halunnut kuollutta kananpoikaa päähäni...) Toisella kertaa, en tiedä miksi, mutta se iso korppikotka lähti lentoon takaamme ja meinasi laskeutua meidän viereemme tai päällemme. Jouduimme kumartumaan jotta se pääsi meidän ylitsemme. Sitten se laskeutui muutaman metrin päähän minusta katsomon kaiteelle. Valitettavasti siitä ei saanut hyvää kuvaa, koska taivas takana oli niin kirkas. Hieno esitys oli siis.

Eläinpuiston jälkeen kävimme katselemassa erästä linnaa, tai paremminkin linnoitusta. Olipahan jotain hyötyä keväällä käydystä Saksan kulttuurihistoriankurssista, sillä tunnistin heti, että linnoitus oli keskiajalta. Siinä oli korkeat muurit ja ikkunoina vain pienet ampuma-aukot ylhäällä. Muurien sisäpuolella oli hieno ja laaja sisäpiha. Varsinaisesti mihinkään sisälle ei päässyt, mutta näkymät muurilta olivat hienot: sieltä näkyi todella kauas. Pystyi hyvin kuvittelemaan, miten sieltä olisi voinut tähytä lähestyvää vihollista. Sen jälkeen kävimme vielä syömässä mahdottoman suuret annokset hyvää ruokaa. Kylläpä illalla uni maittoi.

Tänään sitten lähdimme myös aamulla liikkeelle, tällä kertaa kohti Bad Kissingeniä. Perillä söimme ensin aamupalan, sillä Uwen täytyi kiiruhtaa sinne töihin, emmekä ehtineet syödä kotona. Sen jälkeen menimme katsomaan lapsille suunnattua Taikahuilu-näytöstä. Sali, missä näytös pidettiin, oli huikean hieno. Me istuimme yläparvella, josta näki hyvin koko salin, joka oli oikeastaan aika pieni, mutta sitäkin hienompi. Itse esitys oli mukava ja lapsetkin jaksoivat hyvin sen seurata. Itse ihastelin enemmänkin loistavaa pianistia ja oopperalaulajia. Esityksen jälkeen kiertelimme vielä kaupungilla, ja taas oli kylmä ilma. Siitä huolimatta kävimme syömässä jäätelöt paikassa, jossa on isompia jäätelöannoksia kuin olen missään aikaisemmin nähnyt. Ja oli muuten hyvääkin. Sen jälkeen ajoimme takaisin kotiin. Matka kesti vajaan tunnin. Matkalla ajoimme Autobahnilla. Eipä se näköjään paljon mitään ollutkaan se 150 km/h ensimmäisenä päivänä... Tänään, ja eilen myös, ajonopeus oli 180 km/h ja kerran näin kun se kävi lähempänä 200 km/h. Aivan käsittämätöntä. Mutta tiet ovat totta kai loistavassa kunnossa, kuten muutkin ajo-olosuhteet, liikennettä vähän, eikä se tunnu niin nopealta, kun kaikki muutkin ajavat vähintään sitä 150 km/h. Mutta silti, tyytyväinen kyllä olin kun sieltä päästiin pienemmille teille. Tulipahan siis koettua kunnon autobahn, mutta ei kiitos kovin montaa kertaa tarvitsisi kokemusta uusia.

Noin muuten täällä menee edelleen hyvin. Olen opetellut reittejä eri paikkoihin, kuten Janan pianotunnille 10 km päähän, ja ensi viikolla tulen niitä varmasti ajamaan. Se muuten piti vielä sanoa, kun saksan tunneilla on sanottu, että saksassa kierrätetään kaikki (kuuluisana esimerkkinä teepussi, josta tee, paperi ja niitti lajitellaan kaikki erikseen), niin kyllä se pitää jonkin verran paikkansa, varsinkin Suomeen verrattuna. Täällä on erikseen roskikset biojätteelle, muoville, paperille ja sekajätteelle. Ja jokaisen talon pihassa näkyy vähintään bioroskis sekaroskiksen lisäksi.

Sellainen on siis tämä viikko ollut. Ensi viikon jälkeen alkaakin olla jo puolet takana. Nopeasti alkaa aika mennä :)

Ensimmäiset kuulumiset Laubista

Hei vaan kaikki!

Näin sitä on ensimmäinen viikko jo takana, tai oikeastaan jo puolitoista. Hyvin on oleskelu täällä lähtenyt liikkeelle. Kielenkään kanssa ei ole sen suurempia ongelmia ollut, vaikka kaikkea ei tietenkään ymmärrä tai pysty sanomaan. Eikä saksaan oikeastaan ole väsynytkään, kun illat saa useimmiten olla ihan omassa rauhassa.

Mutta mistä matka siis alkoikaan. No Helsingistähän se. Piritan luota lähdin 15.6. ja vaivaisen kahden ja puolen tunnin lennon jälkeen olinkin jo Frankfurtissa. Perhe tuli sieltä hakemaan, joten pääsin suoraan kentältä autokyydillä tänne talolle. Jo matkan aikana vanhempi tytöistä, Jana (8v) kertoi tai kyseli kokoajan jotain. Vierastamista ei siis ainakaan ollut alusta asti. Nuorempi, Hanna (5v) nukkuikin matkan ajan. Matkalla huomasi, ettei oltu enää Suomessa. Tie oli nelikaistainen, ajonopeus lähenteli välillä 150 km/h ja autoja oli ruuhkaksi asti. Kaikesta päätellen se oli siis Autobahn. Matkalla näimme myös yhden pahan onnettomuuspaikan, jonne oli varmaankin juuri tulleet ensimmäiset auttajat paikalle. Auto oli tien penkalla kyljellään ja joku piteli ylhäällä tippaa mistä meni letku auton sisälle, ja auton alla oli verilammikko... Siellä oli aika vakava paikka jollakin, eikä ihmekään, jos niissä nopeuksissa jotain sattuu. No kuitenkin. Kun pääsimme perille ja nousin autosta ulos, tuntui kuin olisin tullut kasvihuoneeseen. Liian lämmin ei ollut, mutta kosteutta oli ilmassa huomattavasti Suomen ilmastoa enemmän.

Talo, missä asumme, on mukava ja uusi. Niin uusi, ettei ihan kaikki ole vielä edes valmista (kuten yläkertaan tuleva kylpyhuone, jossa ei ole vielä mitään pintoja). Tyyli on mukavan moderni ja samalla kotoisa. Minunkin huoneeni on kiva: leveä sänky, pieni kirjoituspöytä tietokoneelle, isot ikkunat ja korkea katto. Alkuun se tuntui kummalliselta, että täällä ei ole televisiota. Kuulemma oli muuton yhteydessä jäänyt laittamatta ja olivat sitten päättäneet, etteivät laitakaan toimintaan. Lapsien kannalta se on toisaalta ihan hyvä, mielikuvitus kehittyy hyvin kun pitää itse keksiä leikkejä. DVD-elokuvia täällä kyllä on reilusti, ja niitä aina silloin tällöin katsellaan, tai katselen itse illalla. Tässäpä kuva minun huoneesta.



Perhe König on todella mukava. Lapset olivat tosiaan heti hyvin tuttavallisia ja vanhemmatkin vaikuttivat alusta alkaen hyvin ystävällisiltä. Onni kävi myös siinä, kuinka selkeää saksaa he puhuvat; kaikkien puheesta saa hyvin selvän, myös lasten. Murteesta täällä huomaa ainakin sen, että monen puheessa "r" lausutaan lähes suomalaisen "r":n tavoin, eikä "kurkkuärränä". Mutta takaisin perheeseen. Äiti, Petra, on siis vanhustenhoitaja ja hän kiertää vanhusten luona aamupäivisin maanantaista keskiviikkoon. Isä, Uwe, on pianonkorjaaja/virittäjä ja hänellä on oma "verstas" tässä samalla tontilla. Tällä hetkellä hän työskentelee Kissinger Sommer -musiikkifestivaalissa, joka kestää neljä viikkoa ja jossa on klassisen musiikin esityksiä. Suurimman osan päivistä hän on siis siellä, eikä aina kerkeä yöksi kotiin. Perheen lisäksi samalla tontilla asustelee lasten mummo, Liane, ja kissa, Tiger, joka asuu ulkosalla.

Laub on todellakin hyvin pieni, 300 asukasta. Automatkalla tänne Uwe kertoi, että täällä on enemmän sikoja kuin ihmisiä. Lähistöllä on siis kaksi sikafarmia, mutta onneksi ne ovat sen verran kaukana, ettei täällä tarvitse kärsiä hajuhaitoista. Kylät täällä ovat hyvin pieniä ja niiden kadut niin kapeita ja mutkaisia, että voi hyvin kuvitella, että ne on rakennettu hevosella liikkumista varten. Varsinkin kun talot on rakennettu niin lähelle tien reunaa, on näkyvyys välillä aika huono. Ja siellä nopeusrajoitus on 50 km/h (Suomessa olisi ehkä 30-40 km/h). Näiden pienien kylien välillä on sitten tietä, jossa ajetaan 100 km/h (Suomessa rajoitus olisi todennäköisesti 80 km/h). Rakenne on siis seuraavanlainen: pieni kylä - tietä - pieni kylä - tietä. Hyvin erilainen siis kuin Suomessa. Talotkin ovat vanhan näköisiä, pieniä joissa on korkea ja jyrkkä tiilikatto.

Sellaista täällä siis on. Hanna käy arkisin päiväkodissa 8.30-13.30 ja Jana on ollut lomalla, mutta menee ensi viikolla kouluun alkaen klo 7.30 ja tulee takaisin vaihdellen 11.30 tai 13.15. Olen opetellut reitit ruokakauppaan ja Hannan päiväkotiin, joten tulen varmaankin ensi viikolla niissä paikoissa käymään. Ainakin pitää jo maanantaina hakea Hanna päiväkodista. Nukkumaan lapset menevät vaihtelevasti, kahdeksan ja kymmenen välillä, jonka jälkeen saa sitten olla rauhassa huoneessa. Siitä se rupeaa rutiini muodostumaan päiviin. Viime tiistaina kävimme Janan ja mummon kanssa uimahallissa, ja torstaina kävimme Uwen siskon luona. Hän omistaa kaksi hevosta. Valitettavasti niillä ei voinut ratsastaa, mutta silitellä ja rapsutella sai, ja sai katsoa, kuinka hän sai ne tottelemaan itseään pelkällä sormen tai käden liikutuksella. Hän harrastaa niin kutsuttua luontaista hevosmiestaitoa, missä ideana on saada hevonen tekemään asioita mahdollisimman vähällä. Esimerkiksi hevosen edessä kyykistyminen tarkoittaa, että sen tulee pysähtyä. Ja niin ne myös tekivät. Sitä oli mielenkiintoista seurata. Tänään kävimme Schweinfurtissa, joka on isompi kaupunki tässä lähellä. Siellä sai vähän kierrellä ostoskeskuksessa ja jotain pientä tarttui mukaankin. Huomenna on Kindergartenfest, mutta siitä kerron sitten myöhemmin.

Summa summarum, hyvin menee. :)